Aina ei voi voittaa

Varoitanpahan vaan vielä, että teksti on pitkä, turha ja liian yksityiskohtaisesti selostettu tylsä komedia, jota en itsekään jaksa enää oikolukea läpi, kunhan purin ketutustani. Lukekoot ken uskaltaa ja tahtoo...

Huoh. Ainoa oikea uudenvuodenlupaukseni ikinä oli Sinille tehty, joskus pari vuotta sitten kai... Silloin lupasin ruveta käyttämään korvakoruja joka päivä. Korujahan mulla on vaikka muille jaettavaksi, mutta jotenkin en niitä vaan osaa ikinä käyttää. Sormukset on aina tiellä, kaulakorutkin ahdistaa. Rannekorut vielä menisi, mutta niitä mulla ei oo... Korvikset on ainoat korut joita tykkään oikeasti käyttää, joten se oli helppo luvata, ja taisin siinä jopa kohtuuhyvin onnistuakin.
Jokatapauksessa en uudenvuodenlupauksia suostu yleensä tekemään. Nyt kuitenkin päätin lauantai-sunnuntai yönä, raketteja ampuvia ystäviäni katsellessa, että aloitan heti ensimmäisellä viikolla asioideni järjestelyn ja vuoden päästä olen taas pääkaupunkiseutulainen, mieluiten vantaalainen. Oikeastaan se ei ole edes lupaus, se on päätös.
Innosta puhkuen matkasin siis vuoden ensimmäisenä päivänä kotiin Kotkaan, ajatuksissani laitella heti jo samana iltana hakemuksia, ja maanantaina varailla aikoja vähän joka paikkaan. Mutta... Ajeltiin äitini kanssa kaikessa rauhassa kotiani kohti. Ovelle päästyämme aloin kaivella avainta taskustani, mutta p*****e, mähän olin ottanut sen pois taskusta laittaessani takkini Vantaalla pesuun. Isäpuoleni sitten siirsi avaimeni siitä mihin ne jätin, enkä tietenkään enää sen jälkeen muistanut koko juttua. Poissa silmistä, poissa mielestä.
No ei auttanut kuin soittaa tädille, että mahtuisikohan heille yöksi, pääsisin sitten tätini kyydissä aamulla takaisin Kotkaan tädin tullessa töihin.  Sitten ei muuta kuin autoon ja tädin hoiviin. Äiti hörppäsi teet ja jutusteli hetken siskonsa kanssa ja lähti takaisin Vantaalle kun oltiin saatu tavarani siirrettyä tätini autoon. Noin tunnin päästä tätini puhelin soi... "Mitähän sieniä se mimmi on syönyt, nyt se unohti puhelimensa autoon." Ajattelin taas vaan v***us*****ap*****eitä, enkä osannut muuta sanoa kuin että äiti laittaa sitten avaimeni ja puhelimeni postissa tulemaan heti huomenissa ja minä menen aamulla tätini työpaikalle soittelemaan huoltomiehelle ja odottelemaan oven avausta. Postilaatikon avain tietenkin oli kotiavaimen kanssa samassa nipussa, joten eihän niitä sitten postiinkaan voinut laittaa... Onneksi äiti ja täti olivat taas fiksuja ja keksivät laittaa paketin heti aamulla tulemaan Matkahuollon kautta.
Minä jäin sitten tädille odottamaan aamua. Serkkuni poikaystävä (eikun anteeksi, tuleva mies) tuli myös kaverinsa kanssa anopilleen yökylään, tarkoituksena hengähtää siinä hetki ennen varhaista lähtöä aamulla Vantaalle koulutukseen. Siinä sitten sain vietettyä mukavan illan tässä paskan keskellä, Simpsons Movieta miesten kanssa katsellen ja tätini herkkuruokia syöden :)
Aamulla lähdettiin sitten tätini kanssa kohti Kotkaa. Äitini ilmoitti, että oli saanut tavarani lähetettyä jo aikaisella bussilla ja saisin avaimet jo aamupäivällä. En tietenkään soittanut enää talonmiehelle, vaan vietin aamun tätini työpaikalla Aku Ankkoja ja Kotivinkkejä lueskellen. Niin ja joululahjaksi saamaani upouutta kaulauhuiviani pesten... Sain hurjan yskänpuuskan noustessani lämpimästä autosta ulos pakkaseen, ja oksensinpa sitten siinä silmänräpäyksessä rinnuksilleni. Tää on ihan hirveää kun yskä tulee niin voimakkaana, että oksennus tulee lähes joka kerta kun yskäisee, eikä noi murtuneet kylkiluutkaan kauheasti helpota oloa...
Lopulta sain avaimeni ja kännykkäni, ja suuntasin kotiin päiväunille. Päiväunet venähti melkoisen pitkiksi, joten jouduin jättämään hiusten harjaamisen ja meikkaamisen väliin sännätessäni töihin niin kovaa kuin jaloistani pääsin. Ehdin töihin ihan ajoissa, tosin ilman nimikylttiä ja hiushuivia, nolona niitä sitten pomolta pyytelin (mulla kun ei ole niitä huiveja kotona kuin kolme ja nimikylttikin oli vaan jäänyt toisen paidan rinnukseen.) Ei siinä mitään, pomokin oli vaan tyytyväinen kun tulin takaisin ja tuntui oikein mukavalta palata taas töiden pariin. Mutta eihän mun tuurini tähän taas loppunut... Olinkohan ehtinyt puoltakaan tuntia olla vielä töissä, kun tunsin kainalossani ikävää pistämistä. Kokeilin paidan läpi ja kappas, rintaliiveistä oli lähtenyt kaarituki omille teilleen.  Työnsin sen takaisin sisään ja jatkoin hommia, kunnes kohta toisessakin kainalossa pisti ja hiersi. Toiseltakin puolelta oli tuki lähtenyt lätkimään! Niitä sitten vuoron perään työntelin takaisin koko loppuillan, töitäni siinä sivussa tehden. Nyt sitten itketään kun kainalot on hiertyneet ihan rikki ja jalkoja ja selkää särkee taas ensimmäisen vuoron jäljiltä.
Toivottavasti muilla alkoi vuosi paremmin. Mä yritän nyt huomenna hieman saada tätä menoa tasapainotettua, jos sitten saisi vaikka aloitettua sitä elämänsä järjestelyä :) Ei muuta kuin hyviä öitä ja parempaa huomista!